Törmäsin vastikään sosiaalisessa mediassa keskusteluun, jonka kommenteissa esitettiin vanha tuttu väite: “pääkaupunkiseutu on tottunut elättämään vähäväkistä Suomea”. Kommentoija katsoi myös, että rahat tulisi jakaa väestömäärän mukaan ja kysyi, onko loputon velvollisuus yrittää pitää maaseutua asuttuna.
Vaikka tällaisiin kommentteihin törmää aika ajoin, sai lausahdus hätkähdyttämään tässä maailman ajassa. Ajatuksen taustalla on trumpilaista oman edun tavoittelua sekä nollasumma-ajattelua: nuo toiset elävät meidän rahoillamme, eivätkä anna meille tarpeeksi. Edes pandemia ja sota eivät ole herättäneet huoltovarmuuden tärkeyteen.
Väitettä voi tarkastella puhtaasti lukujen kautta. Perinteisesti ajatteluun on yhdistetty kuntien verotulojen tasaukset ja valtionosuudet sekä julkisten investointien kohdentuminen alueellisesti.
Valtionosuuksien vertailu on helppoa ja luvut sisältävät myös verotulojen tasaukset. Kuluvana vuonna pääkaupunkiseudulla valtionosuudet ovat Helsingissä 627 €/asukas, Vantaalla 958 €/asukas, Espoossa 1447 €/asukas ja ”tunnetusti vähävaraisessa” Kauniaisissa 2178 €/asukas. Keskiarvo koko Suomessa on 725 €/asukas, joten sen alle jää vain Helsinki.
Mitähän vähäväkisen Suomen elättämisestä ajatellaan negatiivisen valtionosuuden kunnissa, kuten esimerkiksi Kaskisissa (-714 €/as.), Kaavilla (-179 €/as.) tai Haminassa (-83 €/as.)? Näissä kaikissa kunnan tuloveroprosentti on vähintään tuplasti enemmän kuin Kauniaisissa. Hurraahuutoja valtionosuudet eivät taida aiheuttaa myöskään vähän isommissa kaupungeissa, kuten Kouvolassa (21 €/as.) tai Savonlinnassa (240 €/as.).
Kun pääkaupunkiseudulle on rahoitettu valtion rahoilla esimerkiksi Länsimetroa (vajaa 500 milj. euroa), Raide-Jokeria (84 milj. euroa), kehärataa (374 milj. euroa), Helsingin Musiikkitaloa (n. 80 milj. euroa), Helsingin Oodia (30 milj. euroa) ja Olympiastadionia (n. 170 milj. euroa), tuntuvat muun Suomen ”siltarumpuhankkeet” pieneltä puuhastelulta. Toki osa mainitsemistani esimerkeistä on kansallisia, mutta pientä itäsuomalaista mummoa ne eivät silti taida juuri lämmittää, vaan hyöty tulee lähinnä pääkaupunkiseudulle.
Turun ”tunnin juna” arviolta noin 3-4 miljardin euron hintalapulla, josta valtio kuittaisi puolet, onkin aivan omaa kastiaan. Tähän rahasummaan taitaa vähäväkisten Suomessa mennä vuosikymmeniä.
Vertailua voisi jatkaa ministeriöiden ja valtion virastojen toimitiloilla ja työpaikoilla, jotka keskittyvät pääkaupunkiseudulle. Vähäväkisten alueilla valtion palvelut sen sijaan kaikkoavat. Tai muun Suomen kasvattamista ja rahoittamista osaajista, jotka koulut käytyään muuttavat pääkaupunkiseudulle tuomaan tuloa. Tai maakuntien luonnonvaroilla ja teollisella toiminnalla, joiden ansiosta pääkonttorit kotiuttavat euroja pääkaupunkiseudulle.
Tässä vaiheessa some-kommentaattori vedonnee sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksiin. Kerätäänhän hyvinvointialueiden rahoitus nyt yhteiseen valtion kassaan, josta ne jaetaan eri alueille.
Näin tietysti tapahtuu, palvelutarpeen mukaisesti. Asiaa voisi tarkastella yksilön tasolla. Jos ikääntyneen ihmisen pääkaupunkiseudulle muuttaneen lapsen veroeuroja käytetään hoivaan vanhuksen kotiseudulla, valuu rahaa vähäväkisten alueille. Mutta mikä on vaihtoehto? Kärrätä Suomen mummot ja papat Helsinkiin vai lopettaa hoivan tarjoaminen?
Vähäväkisen Suomen rahoittamisen vastustaminen on hyvinkin mahdollista, mutta samalla on rehellistä myöntää, että se tarkoittaisi hyvinvointiyhteiskunnasta luopumista.
Somekommentti oli mielestäni muuta Suomea kohtaan vähättelevä ja loukkaava, joka veti surulliseksi. Se kuvasti kapeakatseista ja ylimielistä ajattelumallia, joka varmasti herättää vastakkainasettelua alueiden ja väestönosien välille. Tällainen puhe on mitä parhainta kasvualustaa polarisaatiolle ja populismille. Epäoikeudenmukaisuuksien ja hyljeksityksi tulemisen kokemuksista nousee vastavoimia. Yhdysvallat on hyvä esimerkki siitä, mitä kehityksestä seuraa. Kansakunta, joka elää kahdessa eri todellisuudessa ja viha yltyy yltymistään.
Yhdysvalloissa ehkä tällaiseen on varaa, mutta miten on pienessä viisimiljoonaisessa Suomen kansassa, joka elää maailman rajalla?
Talvisodan kansallisen yhtenäisyyden ja sitä kautta kansakunnan kestämisen yhtenä tärkeänä perustana on arvioitu olleen solidaarisuus. Yhteisvastuullisuutta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan kannattaa harjoittaa tämänkin päivän Suomessa, niin puheissa kuin teoissa.
Aleksi Eskelinen,
kaupunginhallituksen puheenjohtaja